Katson ulos ikkunasta. Näen vain kerrostaloja ja taivaalla pilviä, maassa asfalttia ja autoja ja pari humalaista. Huhtikuussa olin vielä sitä mieltä, etten edes tulisi lomalla tänne. Mitä minä täällä tekisin? Katselisin autoja ja kuuntelisin kaukana ulvovia hälytysajoneuvoja tai ihmisten kiljuntaa Linnanmäellä? No toisin kävi. Tulin tänne tärkeän ihmisen vuoksi. Saman ihmisen takia olen muuttanut paljon kesäsuunnitelmiani, en karkaakaan Lahteen kaverin luokse vaan elän tätä samaa arjen harmauttamaa aikaa. en tiedä mikä päivä tänään on, samanlaista taivallusta on ollut koko viikon.

Täällä ihmisillä on aina kiire, niinkuin kaikkialla muuallakin. Ainoa hyvä puoli Helsingissä on hyttysten puute. En ole nähnyt yhtäkään hyttystä sitten tiistain. Onhan täällä yksi erittäin tärkeä ihminenkin. Niinkuin myös kummityttö ja sukua joka asuu täälläpäin.

En ymmärrä ihmisiä jotka vuodesta toiseen asuvat tässä tylsässä kaupungissa, jossa ei oikeasti ole mitään hohtoa. Kaikki ylistävät sokeasti Helsingin ylistystä, vaikka pikkukaupungissa tapahtuu enemmän. En ole nähnyt Helsingissä kauppojen lisäksi mitään, mitä ei kotikaupungissani Imatralla olisi. En tarkoita tällä että tahtoisin asua siellä pikkukylässä, vaan tahtoisin ulkomaille oppimaan uusia kulttuureita, elämään spontaanisti niinkuin muutama vuosi sitten.

Tahtoisin vain lähteä jonnekin hetken mielijohteesta, mutta ilmeisesti olen aikuistumassa, enkä pysty enää siihen. Pari vuotta sitten hetken mielijohteesta lähdin Helsinkiin tunnin mietinnän jälkeen. Nykyään tulee pakata ainakin yksi päivä ja miettiä asioita että "Onko tämä nyt järkevää?" EI OLE! Elämästä tulee osata nauttia sillä huomenna jo voit olla kuollut. Ei ole mitään järkeä olla aina järkevä.