Mediassa on jo pidemmän aikaa puhuttu kiusaamisesta. Vieläkin kiusaaminen on tabu, josta pitää vaieta. Luettuani Elisan tarinaa Enkeli-Elisa- ja Elisan päiväkirja- sivuilta, rohkenin viimein kirjoittaa omaa tarinaani toivoen, että edes yksi ihminen heräisi miettimään asioita.

Olen nyt 18-vuotias naisen alku. Jo esikoulusta lähtien olen ollut koulukiusattu, ja sama on jatkunut myös toisen asteen koulutuksessa.
En muista paljoakaan esikouluajoista, ei kai niillä enää ole merkitystäkään. Muistan sen naurunremakan, joka seurasi ehdotustani näytelmäkirjoituksessa. Muistan myös sen, kuinka suosittu poika esitti saman idean ja sai valtavan kannatuksen.

Myöhemmin ala-asteella poistuin usein koulusta itkien, kun minua oli taas kiusattu ylipainoni vuoksi. Muistan elävästi, kun "hauskat" pojat keksivät avata koulumme suuret pariovet ja huudella, että "Väistäkää! Läski haluaa sisälle!" Koitin olla välittämättä, mutta asiat vain pahenivat. Eräänä päivänä ennen opettajan tuloa luokkaan, suosituin tyttö pisti pystyyn äänestyksen aiheesta "kuka muka tahtoo olla Läskin kaveri?" Kukaan ei tahtonut. Jäin aivan yksin.

Viidennellä luokalla löysin piilopaikan, jossa istuin lähes jokaisella välitunnilla. Istuin yksin siellä, eikä kukaan koskaan löytänyt minua. Kiusaaminen kuitenkin jatkui eristämisellä ja haukkumisella. Ehkä se oli sitä Tyttöjen välistä ystävyyttä. 12-vuotiaana viiltelin ensimmäisen kerran. Ruumiillinen tuska vei hetkeksi pois tosiasian, että minuun sattui henkisesti pahemmin, kuin mitä mikään ruumillinen tuska olisi voinut vastata. Samoihin aikoihin yritin myös ensimmäisen kerran tappaa itseni lääkkeillä, mutten onnistunut. Ehkä olin liian pelkuri ottaakseni tarpeeksi isoa annosta.

Kiusaaminen jatkui yläasteella. Minulla oli vain yksi ystävä. Tosin erehdyin hänelle kertomaan, että olin masentunut ja hän hylkäsi minut. Olin jälleen yksinäinen. Muistan, kuinka koulumme tukioppilaat olivat pahimpia koulukiusaajia ja joukosta eristäjiä. Yläasteella jatkoin viiltelyä ja niiltä ajoilta on pari arpitatuointia. Muistan, kuinka naapuriluokan pojat toivat minulle nastoja ja käskivät viillellä. Kun kieltäydyin, alkoi pilkkaaminen. En sanonut mitään. Olin aivan hiljaa ja toivoin, että joku ottaisi syliin ja kertoisi, että on edes joku joka välittää. Kukaan ei ottanut syliin. Vanhempanikaan eivät vieläkään tiedä, kuinka pahasti minua kiusattiin koulussa. En väitä olevani erityisen kiusattu, tiedän pahempiakin tapauksia, mutta silti tiedän, että se, miten he minua kohtelivat, tuntuu erityisen pahalta juuri minusta. He löysivät kaikki arat kohtani ja niihin piti iskeä kovaa, sääliä tuntematta.

Viimein pääsin yhdeksänneltä luokalta ja olin iloinen, sillä luulin, ettei toisen asteen koulutuksessa kiusata ketään. Toisin kävi. Jo ensimmäisenä vuonna minut syrjäytettiin porukoista. Jotkut puhuivat paskaa selän takana samassa luokassa niin kuin minua ei olisi siellä ollutkaan. Kuulin jokaisen ivakommentin selkäni takana, ja sen vuoksi masennuinkin niin, että jouduin jäämään sairaslomalle lukiosta lähes koko vuodeksi. Onneksi olin kuitenkin saanut yhden ystävän, joka on tukenani vieläkin.

Toisena vuotena palasin takaisin kouluun ja täällä olen vieläkin. Mutta tiedän myös sen, että kiusaaminen jättää jäljet. Joskus ulkoisiakin, mutta lähes aina syvät sisäiset arvet, jotka eivät lähde pois ikinä. Nykyään en katso kovinkaan usein kokovartalopeiliin, sillä häpeän lihavuuttani. Kontrolloin syömistäni koko ajan ja poden aina hirvittävää "karkkimorkkista". Häpeän myös itseäni ja mietin, kuinka kukaan voi minusta pitää. Mutta silti tiedän sisimmässäni, että elämä kuitenkin jatkuu. Aina on toivoa.

Kiusatut, älkää alistuko. Hakekaa apua. Oma tilanteeni olisi voinut päättyä jo 12-vuotiaana.

Toco kuittaa.